Reportaasi Santahaminasta

12.10.2023

Pitkätukka. Ville Rusama on opettanut ammattisotilaiden lapsia kymmenen vuoden ajan. 

Kuva: Otto Rantanen

3.2.2023 16.11

Reportaasi: Kasvun paikka

TEKSTI: OTTO RANTANEN KUVAT: OTTO RANTANEN

Helsingin edustalla on suljettu saari, jolla voi suorittaa päiväkodin, alakoulun, varusmiespalveluksen, yliopiston ja työuran. Santahaminassa kasvaneille siviileille pyssyjen pauke on arkipäivää.Sodan jälkeen asuntopula Santahaminassa oli huutava, Jarmo Salminen haluaa painottaa.

Sodan kokeneelle kantahenkilökunnalle syntyivät suuret ikäluokat, ja saari vilisi lapsia. 
Salminen asui elämänsä 14 ensimmäistä vuotta varuskuntasaarella isänsä sotilasmestarityön takia. Vuonna 1956 perhe muutti saarella puutalosta uuteen kerrostaloon. Viisi henkeä alle kuudenkymmenen neliön kaksiossa.

– Tulee mieleen joku sisämaan tehdaspaikkakunta ja sen tiivis yhteisö, hän luonnehtii.

Santahaminan sotilaskodissa lapsuuttaan muisteleva Salminen on nykyään Santahaminan Saarenpoikien puheenjohtaja. Yhdistys hyväksyy jäsenikseen ihmisiä, joilla on tai on ollut siteitä Santahaminaan. Pääosa vajaan kolmensadan hengen jäsenistöstä on asunut saarella lapsena ennen 1960-lukua. 

Tammikuun puolivälissä sotilaskodin ikkunalautoja koristavat vielä adventtikyntteliköt. Asiakkaita ei tähän aikaan päivästä ole montaa. Salminen kertoo käyvänsä saarella lähes viikottain hoitamassa yhdistyksen asioita. Paikka on jättänyt jälkensä.

– Mutta ennen kuin yhdistys perustettiin uudestaan 90-luvulla, olin kaksikymmentä vuotta käymättä täällä.

Isän eläköityminen pakotti perheen muuttamaan muualle. Vuokra-asunnoissa saa asua, jos työskentelee Puolustushallinnolla. Sen takia Santahaminan kaupunginosan kuolleisuus on useimpina vuosina nolla. Vanhuksia ei ole.

Villit vuodet

Menneinä aikoina tunnelma oli erilainen kuin nykyään. Saarella oli muun muassa kauppoja, baari, kaksi siviileille avointa aktiivista elokuvateatteria sekä postikonttori. 

Ihmiset asuivat kesiä lautahökkeleissä saaren reunoilla. Kiellettyjä alueita, kuten erikseen rajattua ampuma-aluetta, ei ollut. Salminen muistaa keskellä saarta Saharan hiekka-alueella pidetyt tykistöammunnat.

Nykyään ainoa kauppa on sotilaskoti. Laivayhteyttä mantereelle ei enää ole, vaan vuonna 1959 avattu bussiyhteys hoitaa sen virkaa. Saharassa räjähtelevät enää korkeintaan rynnäkkökiväärien paukkupanokset. Kukaan, edes varusmiehet, eivät saa mennä omin päin ampuma-alueelle.

Portein suljettu sotilasyhteisö tuntui turvalliselta kasvualustalta. Lapset liikkuivat missä liikkuivat ja avaimet jätettiin ulko-oveen. Sanapari onnellinen lapsuus tulee Salmiselle useasti mieleen. Kun oli elänyt lintukodossa, maailmasta ei osannut ajatella pahaa ennen teinivuosia.

– Leipomossa leivottiin sotkun munkkeja. Me pikkupojat roikuimme hevoskärryissä, joilla varusmiehet kuljettivat munkkilastia, ja kinusimme syötävää, Salminen muistelee ja haukkaa munkistaan.

Yhteisö oli tiivis, ja kun kaikki tunsivat kaikki, lasten kielletyistä leikeistä jäi myös helposti kiinni.

– Kerran varastettiin sellaisia ananasrenkaan näköisiä ruutipanoksia. Se kapteeni näki meidät, ja vaikka ehdittiin juosta karkuun, oli kotona vihainen isä vastassa.

Silloisen Santahaminan kansakoulun lapsikatras jakautui Salmisen arvion mukaan puoliksi, kun kyse oli suhtautumisesta varusmiespalvelukseen saarella. Hän itse suoritti velvollisuutensa Lappeenrannassa Karjalan tykistörykmentissä.

– Minä ajattelin, että olen tarpeeksi kolttosia tehnyt jo täällä.Saari luonnontilassa

Loskaa pihalla. 

Viemärit eivät vedä sulamisvesiä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä sotilaskodista sijaitsee keltaisia kerrostaloja, juuri niitä, joihin Salmisen perhe aikoinaan muutti.

Jos saarelle tulee Hevossalmen sillan suunnasta, kerrostalot ovat ensimmäisiä rakennuksia vuonna 2015 valmistuneen Santahamina-talon jälkeen. Muista suunnista jalan saarelle saapuminen ei ole tosin mahdollistakaan.

Santahamina-talo on osa Maanpuolustuskorkeakoulua, joka on saaren oma yliopisto. Se täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Juuri nyt kadetit eli upseeriopiskelijat ovat Vuosangan taisteluharjoituksessa, eikä heitä siksi näy.

Sinapinväristen kerrostalojen pihoilla seisoo Puolustusvoimien vihreitä polkupyöriä, lasten rattikelkkoja sekä pieniä ja värikkäitä lastenpyöriä sulassa sovussa. Yhden lastenpyörän satula kasvaa jäkälää.

Salmisen entisen kodin naapuritalon ala-aulassa on hämärää. Seinään on kiinnitetty messinkinen laatta, jossa on runo. Se kertoo laivalla matkustavasta soturista. "Saari saisi kelvata talvipaikaksi / sillä riite valloitti jo rantamatalikoita", siinä tarinoidaan.

Ilmoitustaulu on kuin minkä tahansa muun taloyhtiön. Vaara-alueista tai räjähteistä ei ole mainintaakaan. Mustavalkotuloste ilmoittaa Santahaminan Saarenpoikien sytyttävän juhannuskokon kesällä 2022. Hissiä ei ole.

50-lukulaisessa porraskäytävässä asuntonsa oven avaa Jenny Jyrkänkallio-Mikkola. WWF:n sisävesivastaavalla on etätyöpäivä, ja tähän väliin ehtii näyttää sotilaspoliisien vartioiman asuinalueen asuntoa. 

Olohuoneen seinän peittää valkoinen Lundia-kirjahylly. Kirjat ovat värijärjestyksessä.

– Se Santahamina-talon ilmastointihurina toi muuten jännästi kaupungin äänet saarelle, hän huomauttaa.

Miten uudet asukkaat perehdytetään alueeseen? Jyrkänkallio-Mikkola kertoo saaneensa jonkinlaisen kartan, mutta opiskeluaikoinaan hän kolusi silti koko saaren läpi tehdessään kasviota ja harrastaessaan luontokuvausta. Biologian maisteri väitteli itsensä lopulta tohtoriksi maantieteessä. Siksikin luonnoltaan erityislaatuinen saari on rakas paikka.

– Ei tällaista paikkaa vain ole muualla, tämä on luontoarvoltaan valtava aarreaitta. Saari on sen verran iso, että on hirveä määrä erilaisia biotooppeja, joista suhteellisen moni on luonnontilassa, hän selittää innoissaan ja harmittelee perään entisiä Puolustusvoimien saaria, jotka on avattu yleisölle.
 
Perhe on asunut samassa reilun kuudenkymmenen neliön kolmiossaan nyt kahdeksantoista vuotta. Asunto on peruskorjattu juuri ennen muuttoa, mutta sen tunnistaa aikakautensa edustajaksi jo selkeän huonejakonsa perusteella.

Jyrkänkallio-Mikkolan mies on yleisesikuntaupseeri puolustusministeriössä ja 15-vuotias tytär oppilas yläkoulussa, ensimmäisessä opinahjossaan Santahaminan ulkopuolella.

– Teimme diilin, että me emme muuta mieheni työn perässä. Ajattelen, että asutaan täällä siihen asti että hän jää eläkkeelle.

Santahaminan vuokra-asunnoista saa vuokrasubventiota eli vuokranalennusta neljän ensimmäisen vuoden ajan. Sen jälkeen vuokra on Helsingin keskitasoa.

Subvention ja sotilaiden usein vaihtuvien työtehtävien takia alueen asukkaiden vaihtuvuus on suurta. Tässä talossa on yksi asukas, joka on ollut saarella Jyrkänkallio-Mikkolan perhettä pidempään. Vaihtuvuudella Jyrkänkallio-Mikkola selittää myös jäkälän lastenpyörän satulassa. Kun ihmiset lähtevät, tavarat jäävät.

Tilastojen oikku

Lapsen kasvattaminen saarella on ollut Jyrkänkallio-Mikkolan mielestä ihanaa. Turvallisuus on tapissa, ja neljävuotiaan lapsen on voinut laittaa ulos yksin leikkimään. Päiväkodin lopusta lähtien lapsi on voinut kävellä lyhyen koulumatkansa itse.

Mutta alakouluun ei saa automaattisesti paikkaa vaikka asuisi saarella. Sen lisäksi siellä on oppilaina lapsia, jotka ylittävät sillan joka aamu muualta tullessaan.

– Ja se on hyvä. Helsinki on monikulttuurinen, ja on tärkeä osa lapsen opetusta, että sen näkee ympärillään. Muuten se koulu olisi aivan keinotekoinen kupla, Jyrkänkallio-Mikkola sanoo ja katsoo keittiön ikkunasta pilkottavaa valkoista koulurakennusta.

Hän viittaa kommentillaan tilastoihin. Saman työnantajan leivissä työskentelevät ihmiset ja pieni asukasmäärä – vajaa neljäsataa – nostavat esiin mielenkiintoisia lukuja. 

Santahamina on Helsingin hyvätuloisempien kaupunginosien joukossa ohi monen perinteisesti varakkaaksi mielletyn alueen. Ihan vain siksi, että lähes kaikki saaren asukkaat ovat tarpeeksi hyväpalkkaisissa töissä tilastoa ajatellen, Jyrkänkallio-Mikkola selittää. 

Äänestyskäyttäytyminenkin poikkeaa muusta Helsingistä. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa kokoomuksen ja perussuomalaisten äänestysprosentti oli saarella lähes kaksi kertaa suurempi kuin Helsingissä keskimäärin. Vihreät taas jäivät puoleen Helsingin vaalipiirin yleistuloksesta.

Lisäksi Santahaminan hedelmällisyysluku on 2,43 lasta naista kohden, kun muualla pääkaupungissa se on 1,25.

Tällä hetkellä saaresta tekee eriskummallisen myös Puolustusvoimien nostettu turvallisuustaso. Työmatkoilta lentokentältä tullessaan Jyrkänkallio-Mikkola joutuu valitsemaan taksikuskinsa sen mukaan, onko tämä Suomen kansalainen. Muuten ei pääse portista läpi, ja yölennolta on tultava kotiin loppumatka kävellen.

– Kansalaisuuden kysyminen on vähän kiusallista, en haluaisi sellaista tehdä.

Kun perheen tytär tuo ystäviään kylään, teinit joutuvat kantamaan passeja mukanaan. Ensimmäisellä kerralla sotilaspukuinen porttivahti on jännittävä tilanne, Jyrkänkallio-Mikkola arvelee. 

Hänen tyttärellään on myös virolainen ystävä, jonka kyläilystä on nykyään ilmoitettava erikseen etukäteen.

– Mutta se kuuluu tähän. Sitä vain vähän kyseenalaistaa, että mitä se 15-vuotias Viron kansalainen voisi täällä tehdä, hän naurahtaa.

Tavallinen koulu epätavallisessa ympäristössä

Jyrkänkallio-Mikkolankin tytärtä opettanut Ville Rusama kulkee kymmenen vuoden kokemuksella pitkin pienen alakoulun tiloja. Ahtaat käytävät ovat valmistuneet vuonna 1929. 

Seinille on kiinnitetty Älä roskaa luontoa -piirustuksia ja sinisistä ja valkoisista paperilumihiutaleista askarreltuja Suomen lippuja.

Perjantaisin ei ole kielten tunteja, joten hiljainen tila löytyy kieliluokasta. Ikkuna on muutaman metrin päässä saaren päätiestä, jota bussi numero 86 huristaa, ja jota pitkin varusmiehet kulkevat. Vararehtori Rusama istahtaa pulpetille.

– Kun tulin työhaastatteluun tänne, ajattelin ettei sotilassaarelle oteta tällaista pitkätukkaa töihin. Mutta sitten pitkähiuksinen rehtori Aarne Cederberg tuli portille päästämään minut sisään, ja ikkunan rullauduttua alas autoradiosta kuului Guns N' Rosesin Paradise City, Rusama kertoo huvittuneena.

Koulu on aivan tavallinen alakoulu, yhtä lailla kuin saaren partiolippukunta Saharan sissit on aivan tavallinen lippukunta. Ympäröivät asiat ovat niitä vähän harvinaisempia. Kaikki koulut eivät ole Helsingin vartioston ja kokonaisen Puolustusvoimien joukko-osaston välissä.

Rusama kertoo, että aluksi kulkuluvan näyttäminen, ohi marssivat sotilaat ja suuret panssaroidut ajoneuvot tuntuivat hänestä eksoottisilta, mutta niihin on tottunut. 

Lapsissa sai aikaan kovan huudon tunnettu tubettaja, joka marssi varusmiehenä muodon seassa koulun ohi joitakin vuosia sitten. Sotilaat sen sijaan eivät ihmetytä, sillä monen vanhemmat esiintyvät samoissa maastopuvuissa työpäiviensä aikana.

Rusaman mukaan ampumaradoilta kantautuviin ääniinkin tottuu.

– Pienimmät lapset saattavat hätääntyä, kun ensimmäisen kerran kuulevat isomman pamauksen, mutta sitten kerrotaan että sotilaat ne siellä vain harjoittelevat.

Koulu on pieni, noin sadan oppilaan, joten rehtoritkin pitävät oppitunteja. Rusama on huomannut, että Santahaminan lapset tietävät esimerkiksi nykyisestä Ukrainassa käytävästä sodasta paljon, todennäköisesti enemmän kuin muut ikäisensä.

– Ja se on mielenkiintoista, että täällä lapset leikkivät sotaleikkejä ja tappelemista paljon vähemmän kuin muualla, missä olen ollut opettajana, Rusama miettii.Kasvu jatkuu

Kun välitunti on ohi, viidesluokkalaiset asettuvat omaan luokkaansa. Valtaosa tästä ryhmästä on Santahaminan ulkopuolella asuvia. He kertovat jokapäiväisistä kohtaamisistaan varusmiessotilaspoliisien kanssa portilla.

– Ne kyselee jotain rehtorin nimeä ja koulun väriä. Sanon tahallaan että sininen, yksi lapsista kertoo.

Ajoneuvoja ajaville varusmiehille lapset sen sijaan kertovat huutelevansa iloisesti ja pyytävänsä käsimerkein heitä tööttäämään. Valkoista lauta-aitaa vasten on hyvä keikkua ja katsella ohikulkijoita.

Eräs saarella asuva lapsi kertoo kulkevansa metsissä, sillä sieltä löytyy esimerkiksi hylsyjä. Toinen ihmettelee kysymystä tutkimusretkistä. Eihän sellaisia tarvitse tehdä, kun saari on jo tuttu.

Koulu jää taakse, sillä seuraavaksi Rusama katsoo oppilaiden kanssa Lasten uutiset ja sitten keskustellaan ajankohtaisista aiheista. 

Koulun – saman jota Jarmo Salminen aikoinaan kävi – pihalla seisoo hiljaisena suuria, kilpikaarnaisia mäntyjä.

Talvisodan ensimmäisinä päivinä koulun pihaa pommitettiin. Sirpaleita lensi näihin mäntyihin. Ne ovat kuitenkin jatkaneet kasvamista.

Santahaminan suljetulle saarelle syntyy vuodessa kymmenisen lasta. Keskimäärin siis yksi noin kolmenkymmenen seitsemän päivän välein. 

Ehkä tänään on juuri se päivä.

Juttua varten on haastateltu myös Santahamina-seuran puheenjohtaja Petri Jokista ja varapuheenjohtaja Jari-Matti Pulkkista.


Alla: Työsuhdeasunto. Jenny Jyrkänkallio-Mikkola asuu perheineen talossa, jonka vuokra-asuntoja voivat hakea vain Puolustushallinnolla töissä olevat. 

Kuva: Otto Rantanen